Taisin olla puoli metriä ilmassa, kun juuri ennen juhannusta sain Raijalta tiedon, että minulle on paikka varattuna lokakuun alussa legiltä Lissabon-Madeira! Meri ja purjehtiminen on ollut iso osa elämääni viimeisten vuosien ajan. Silti tämä tuntui hypyltä JesJesJes-alueelle, mutta samalla hypyltä jonnekin suureen tuntemattomaan. Että sitten Atlantille – isolle lätäkölle, jossa toisella puolella on Amerikka! Oh well – haaste vastaanotettu ja siitä hetkestä tiesin, että tämä tulee olemaan yksi elämäni ”dream come true”.
Lähtö Lissabonista tapahtui perjantaina puolilta päivin mitä kauneimmassa, aurinkoisessa kelissä. Tunnelma oli positiivisen odottava ja miehistö jutusteli veneen matkatessa kohti Marina de Cascaisia, jossa tankkasimme polttoainetta. Tämä Lissabonin rannikon satama oli myös viimeinen kosketus tukevaan maahan jalkojen alla, ehkä noin kuuteen päivään.
Ennen lähtöämme Kapteenimme Raija ja Perämiehemme Maarit olivat läpikäyneet tärkeimmät asiat liittyen turvallisuuteen ja vene-elämään Atlantilla. Itselle jäi mieleen kolme asiaa päällimmäisenä yli muiden. Veneestä ei saa pudota, ei missään olosuhteissa – kannella ollaan aina kiinni lifelinessa and there are no excuses. Toiseksi, veneessä on vain yksi kapteeni – helpottavaa ja yksiselitteistä. Ja kolmantena – osan meistä empiessä; pahoinvointilaastaria kuuluu käyttää purjehtiessa Atlantilla. Tässä tulee luottaa kokemuksen ääneen. Näitä asioita kunnioittaen ja noudattaen, me kaikki suurelta osin varmistimme onnistuneen purjehduksen, jonka tiimimme viisi päivää myöhemmin sai päätökseen.
Millaista sitten on purjehtia Atlantilla kahdeksan hengen suomalaisella naistiimillä?
Reilun vuorokauden purjehtimisen jälkeen, tiimin toiminta alkoi tuntua hyvin suunnitellun robottimaiselta. Toimimme pareissa ja vuorot olivat kolmen tunnin mittaisia. Jokaisen kolmen tunnin jälkeen, pari pääsi ansaituille unille. Toinen pari alkoi hoitaa vastuullista kansivuoroa, kun taas kolmas vuoro valmistautui ruoanlaittoon ja tiskaukseen. Jos hyvin sattui, joskus öisin, tämä vuoro sai jatkaa extra-unia kolmen tunnin normiunien lisäksi. Kapteeni ja perämies vuorottelivat viiden tunnin välein. Jompi kumpi heistä oli valvomassa vuoroparien lisäksi.
Atlantti kohteli meitä hyvin. Tuulet olivat suotuisat, vaihdellen välillä 5-15m/s. Oli siinä yksi kohtuu myrskyinen yökin. Vuoroparini sanoja lainaten; tuntui kuin olisi ollut pesukoneessa – linkous päällä. Punkan myrskylaidat olivat enemmän kuin tarpeelliset.
Kansivuoron jälkeen tuli aina hieman yllätyksenä, kuka tällä kertaa on vallannut minun punkkani ja mistä itselle löytyy hyvä punkka. Oli enemmän kuin toivottua hakeutua nukkumaan kulloinkin parhaaseen saatavilla olevaan punkkaan, jotta kolmen tunnin uniaika tulee maksimoitua. Ruokahuolto sujui kuin nakutettu; pääruokana riitti repertuaaria kasvismunakkaasta makkarakeittoon ja gourmet-salaatteihin.
Oli tunne, että koko ajan syödään – tämäkin oli osa säntillistä vuorotyötä. Sillä varmistettiin, että perussetti pyörii kuin ratas, vaikka olosuhteet ympärillä vaihtelevat.
Yöpurjehtiminen oli oma lukunsa. Joinakin öinä kirkas tähtitaivas kymmenine tähtineen tarjosi meille loistavan suuntimakartan. Oli myös öitä, jolloin suunta pidettiin puhtaasti pallokompassin ja plotterikartan kanssa. Ohjaaminen täysin pimeässä keskellä ei mitään, meren pauhu ja muuttuva aallokon suunta ympärillä, oli oma erilainen kokemuksensa. Näinä hetkinä AIS-laite osoitti suuren tarpeellisuutensa. Ne reilu kymmenen rahtilaivaa, jotka muutamien mailien säteelle meistä osuivat, havaittiin ensimmäisenä AIS:ista.
Suomalainen Swan 441 purjevene näytti luonteensa ja erinomaisuutensa ison meren syleilyssä. Jos kannen ”esterata” hiukan tekikin kiusaa – varsinkin pimeässä ruoriin kammetessa, niin muuten vene itsessään ansaitsee kiitettävän arvosanan purjehdusominaisuuksiensa, samoin kuin matkapurtena toimimisen suhteen.
On sanonta että ”satamat on purjehduksen suola”. Meille Atlantilla – satamien puuttuessa, ”suolana” toimi hyvin mielenkiintoiset keskustelut erinäisissä kokoonpanoissa. Lounas tai illallinen kirvoitti usein pieniä rupattelutuokioita, joko veneen kannelle tai salonkiin. Mitä ihania persoonia ja mielenkiintoisia tarinoita paljastuikaan noiden 120 tunnin Atlantin purjehduksen aikana. Osa meistä oli jollain tavalla tuttuja keskenään, mutta esimerkiksi itse hyppäsin täysin tuntemattomaan tiimiin, noin pari tuntia ennen köysien irtoamista Lissabonissa. Mielestäni on paljolti Kapteenimme Raijan ansiota, että meistä kasvoi ensi hetkestä alkaen hienosti yhteen hiileen puhaltava tiimi. Emme suinkaan olleet merellä yksin – matkaamme siivitti toisinaan delfiinit sekä pienet valaat, joiden lajintunnistus jäi hataraksi (ehkä ”melon-headed whales”). Lähempänä maata meitä seurasi erilaiset linnut.
Kun Madeira alkoi siintää näkyvissä vajaan viiden vuorokauden päästä (kohdalla), valtasi minut suuri helpotus. Kaikki oli mennyt hyvin ja turvallisesti. Me tiiminä teimme mitä meiltä odotettiin – kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Toisaalta mielen valtasi tyhjä tunne, että näinkö nopeasti ja ”helposti” pääsimme määränpäähän. Tuon ajatuksen taustalla lienee odotusarvo, että kuusi vuorokautta Atlantilla olisi valtava koettelemus, jossa miehistö on antanut kaikkensa ja kokenut hurjia kelejä ja tapahtumia satojen mailien päässä rannasta. Meidän 600 merimailia Atlantilla jätti hienot ja elämänikuiset muistot. Jännittäviä hetkiä riitti, mutta meille ei sattunut mitään henkeäsalpaavaa vaaratilannetta, joka olisi jäänyt mieleen kolkuttelemaan.
Madeiran satamaan pääsy oli erityisen makea. We made the Atlantic together as a team of eight strong Finnish sailing women! Proud of us, thank each and every one of you!
**
Long story short about sailing from Lisbon to Madeira with Finnish lady sailing crew.
Our journey started from Lisbon at a beautiful sunny weather at early October. There were eight of us; some women that previously didn’t know each other, some did. I landed on the boat just couple of hours before we left Lisbon behind.
Before leaving, we were told the most important safety rules and other important things by Raija, the skipper and first mate, Maarit. Rule number one was, that you are not allowed to fall off from the boat in any situation – there are no excuses. This means you are always attached to the lifeline from your lifejacket. Rule number two is that there’s one skipper on the board. Very clear and relieving, you know who’s in charge at the end of the day. And last, you should wear the sea-sickness band aid from the day one. Trust the ones who know that when sailing on the Atlantic, you need this. I have to say that these three ”must do’s”
were strongly ensuring as successful sailing of 600 nautical miles in the Atlantic, as we did. Afterwards I truly appreciate these rules taken seriously by all of us.
We fueled the petrol in Lisbon, marina de Cascais which was the last footprint on the ground for coming six days or so. Roughly after one day, the work at shifts started to be very precise and automatic. We worked in three hour shifts; whereas one was for the steering the boat and watching on the deck, one was for for being on standby; cooking/doing dishes and one for sleeping. Besides the crew, the skipper and the first mate took five hour shifts each.
You just needed to follow the shifts, didn’t need to be creative what to do and when – only when deciding what to cook. One excitement you had after every deck shift; who has taken your bed this time and which bed there would be free for you for sleeping. It was more than acceptable to take the best bed available when sleeping, as you needed to take the most from the three hour sleeps.
The Atlantic treated us well. The winds were quite nice and cosy, varying in between 5-15m/s. There was one stormy night when the feeling was like being inside on a washing machine – with sling on. There was total darkness during the nights. Sometimes stars were leading our way, but at some nights the dust blackened the sky totally. During the dark times, AIS became our best friend. There was no other way to be able to detect the bigger ships within few miles from our boat.
We were not alone on our journey; there were dolphins and small whales following us at some point. Whales were probably melon-headed whales, but cannot say for sure. At later days we started having some birds flying around us. It is quite delightful feeling, as it is a sign for getting closer to the land.
Almost after five days, we started to see the figure of Madeira ahead of us. The feeling is utmost; you have made it here – without major difficulties, after 120 hours we are reaching our destination. While the relief is almost hand-touchable, there’s also some kind of emptiness fulfilling your mind. Maybe it comes from the original though that sailing 600 nautical miles at the Atlantic without seeing the land in six days, should be such a challenge that you have wasted all your energy. But we were still quite energetic, little tired after short sleeps but mostly very well.
After all, it was a great feeling to get the boat into the harbor at Madeira. We made the Atlantic together as a team of eight strong Finnish sailing women! Proud of us, thank each and every one of you!
Tiina Lehtovirta