Kiilin kanavan jälkeen homman haltuun otti: Johanna, Minna, Jouni ja Hangosta alottaneet Lissu ja Mirja (hyvä Mirja!). Kipparina jatkoi Tina ja perämiehiksi astui Maarit ja Meri. Miehistö hitsautui nopeasti yhteen ja yhteistyötä tarvittiinkin heti kohta tuulen yltyessä ajoittain 20 m/s ja parimetristen aaltojen keikuttaessa niin, että miehistön kunto oli koetuksella. Laastarit korvien takana ja lääkitys kohdallaan ryssittiin pari vuorokautta. Kalastusalukset yritti ryhmähyökkäystä ja y§ksi paha voltti pelästytti koko miehistön, mutta onni oli myötä ja mustelmia pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin. Selvää on, ettei kansityöskentelyn turvallisuusruskäytäntöjä voi jatkossakaan koskaan liikaa korostaa. Genuaa sisään vedettäessä Furlexin lukkosakkeli petti ja AIS reittiviiva teki käppyrää, kun purjetta temmottiin sisään.
Ijmuiden oli etapin määränpäänä kunnes Hollannin rannikkovartiosto otti yhteyttä ja kehotti suuntaamaan lähimpään satamaan. Ei meillä omasta mielestä mitään hätää ollut ajateltiin vaan, että tällasta täällä Pohjanmerellä nyt sitten vaan on. Päätettiin kuitenkin noudattaa kehotusta, kun kerran viranomainen nätisti pyysi. Lähin satama oli Oost-Vlieland, sinne siis. Rantautuminen suoritettiin aplodien saattelemana ja rannalla ihmiset tulivat kertomaan, kuinka meidän kryssimistä oli huolestuneina seurattu.
Kaikki märät kamat kanneelle tuuleen kuivumaan, suihkuun, (juomaan), syömään ja nukkumaan. Uudella energialla yläveden aikaan ulos ja menox. Vaihteeksi mukavassa sivutuulessa suoraan kohteeseen. Mutta… sitten tuuli loppusi. No, bikinikeli ja miehistö kannelle, mutta… löpöä lisää. Siispä lähin tankki: Zeebrygge pitstop (ja vielä orkesterimusiikkiin).
Matkaa jatkettiin tästä loppuun asti konevoimalla. Ensin rauhallisesti tähtien tuikkeessa ja piirileikkiä pilottiveineiden kanssa tanssiessa. Sitten Rotterdam ja Euroopan valosaaste, tuulipuistot ja dinosaurusten ankkurointialueet. Ennen kanaalin kapeinta kohtaa (Calais) jyrkkä oikea ja kohtisuoraan läpi. Hyvin mahtu eikä tehnyt edes tiukkaakaan. Sitten The White Cliffs of Dover and left.
Loppumatka ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Nopemus veden suhteen ylitti usein harmittavasti nopeuden maan suhteen. Synttärisankari sai lahjaksi kortin lisäksi ajon nollameridiaanin yli. Tuuli oli vastainen taas vaihteeksi ja Pohjanmaalasten perunapelto taas edessä. Loppurynkytyksen kautta maaliin. Väsyneinä, mutta onnellisina. Täällä joutsenet syövät kädestä ja vasemmanpuoleinen liikenne hieman hämmentää. Mis ollaan? Kiitos kaikille osallistuneille! Huippu jengi! Tavataan taas. Jollain leveysasteella.
Meri Siili, II perämies
Kuvat Jouni Kelkka