Minulla on tapana nukahtaa kirja silmillä. Nyt en nukahtanut vaan ahmin. Kirjana on ISAF in Guide to Offshore Personal Safety for racing and cruising -opus. Kiitos SPV:n Mirjalle kirjalainasta.
Alku on tyrmäävä. Ensisivuilla kerrotaan 605 mailin Fastnet Race -kisasta vuonna 1979, johon osallistui 303 venekuntaa. Keli oli kova. Pelastusoperaatiot olivat suurimmat rauhan aikaan, kertoo kirja. Aluksia jouduttiin hylkäämään merelle, viisi niistä upposi ja 15 miehistön jäsentä menehtyi. Kisan selvitti vain 85 venekuntaa.
Ja toisella sivulla jatkuu Sydney Hobart Race Australiassa vuonna 1998. Ihmisuhreja ei onneksi tullut, mutta kuusi alusta meni ympäri ja viidestä hylätystä aluksesta kaksi upposi. Raportoitu tuulen nopeus oli 79 knotsia ja puuskissa 92 knotsia.
Noista kisoista on aikaa parikymmentä vuotta. Mietin, mikä sai kipparin lähtemään merelle, jos tiedossa oli kelit, jossa riskit ovat maksimaaliset? Mikä on kisan järjestäjän vastuu vai eikö tuolloin vielä ollut mahdollisuutta ennustaa tulevia kelejä? Eikö kisaa voitu siirtää? Haavereiden myötä turvallisuuteen ja asenteisiin on alettu kiinnittää lisääntyvästi huomiota viranomaisten ja kisajärjestäjien taholta. Katsastukset veneille ja turvallisuusvarusteille sekä kipparin ja miehistön osaamiselle ja kokemukselle on jo kisaan osallistumisvaatimuksissa, myös ARC:n. Ohjeita valmistautumiseen ja vaatimuksiin tulee kansiokaupalla.
Atlantic Rally for Cruisesrs –kisaa yli Atlantin ei ehkä voi verrata Fastnet Race -kisaan tai muihin valtamerien raaserikisoihin, mutta valtameren ylityksestä on kuitenkin kysymys. Ajankohta ARC :ssä on valittu cruisingpurjehtijoita ajatellen. Myrskykausi on ohi ja pasaatituulissa mennään. Yötä päivää purjehtiessa kelit ja olosuhteet saattavat kuitenkin yllättää, vaikka sääsoftaa saadaankin päivittäin satelliitin kautta.
Gasti luiskahtaa yön pimeydessä kannelta mereen tai jää roikkumaan turvavaljaan varassa veneen ulkopuolelle. Miten siinä käy, huonosti. Yleensä tippumiset tapahtuvat kovemmissa keleissä. Meidän paatissa mereen tippuminen on kielletty. Miten se estetään? Kannelle ei mennä yöllä ja jos jostain syystä on mentävä, niin turvaliinan on oltava kiinni ja niin lyhyt, ettei se anna mahdollisuutta joutua reunan ulkopuolelle. Mutta entäs jos se tapahtuu? Valtamerellä apu on kaukana. Pelastuspartiota ei tule paikalle. Tilanteista on selvittävä ihan omin voimin.
Turvallisuus lähtee asenteesta ja ymmärtämisestä. Tiimillämme on ollut yhteinen visio turvallisuusasioista jo alusta lähtien, osaamista ja asennetta löytyy. Sitoutuminen hankkeeseen on sataprosenttinen. Valtamerikonkareiden sparrausiltoja, kuivaharjoittelua ja treenejä on tiedossa koko kevään ajan. Eikä tuo vielä riitä.
Työn alla ovat turvallisuusohjeet, suunnitelma riskien minimoimiseksi ja tsekkauslistat, joilla ehkäistään ennakkoon ongelmien syntyminen kannella ja kannen alla. Jos niitä syntyy, niistä myös selvitään. Kaiken varalta teemme myös tietenkin hätäsuunnitelman ja harjoittelemme kuvitteellisia tilanteita kuten VHF radion käyttöä hätätilanteessa, poistumista lauttaan, mitä mukaan ja mitä jätetään ja kuka tekee mitäkin. Hätätilanteessa ei ole paniikille tilaa, vaan jokaisen on tiedettävä, miten toimitaan. Marssijärjestys on oltava selvä.
Ennakoiminen ja varautuminen antavat hyvät eväät riemukkaaseen purjehdukseen Atlantin aalloilla. Valmistautuminen myös hitsaa tiimimme yhteen tuoden ison lisäarvon seikkailuumme. Yhdessä olemme enemmän, yhdessä saavutamme enemmän. Tehokkaasti ja turvallisesti yli ison veden.
Seuraava iltasatukirjani on THE ATLANTIC CROSSING GUIDE, Jane Russel ja sitten varmaan siirryn lukemaan Lissun VAAHTOPÄÄT purjehdusleirillä, Vilskettä vesillä1.
Kippari Raija