Meripelastaja -lehden kolumnissa turvallisuuskouluttaja Harri Sane mainitsi tiimimme käsitellessään veneilyn turvallisuusasioita. Täydellinen projekti, oli hänen mielipiteensä meidän valmistautumisesta Atlantin ylitykseen. Oliko se niin? Kyllä se oli.
Mikä siitä teki niin täydellisen? Teen nyt pienen katsauksen projektistamme. Siis pienen. Jokaisesta aiheosiosta voisi kirjoittaa monta sivullista tekstiä.
Tavoitteita oli monia, kun projekti käynnistettiin. Julkistusvaiheessa jo kerroimme, mihin tähtäsimme ylityksen lisäksi. Innostutaan ja annetaan elämän viedä. Jos ei päästä maaliin, ei haittaa, matka sinne on jo tarpeeksi huikea. Tärkeimpänä fokuksena oli kuitenkin turvallisten veneilytaitojen edistäminen, jossa oikea asenne, ennakoiminen ja varautuminen ovat pääroolissa. Konseptimme sopii kaikille veneilijöille, vaikka ensisijaisesti kohteena olivat naiset. Tämän kaiken sivussa tarjoilimme seuraajillemme yhdessä tekemisen riemua ja innostuksen rypäleitä kaikkeen tekemiseen elämässä.
Vaikka kokemusta kaikilla tiimimme jäsenillä olikin jo runsaasti, taitojen hiominen monilla eri alueilla oli enemmän kuin tarpeen. Etsimme ja saimme tueksemme monia toimijoita. Veneen etsintävaiheen ajan kokeneet valtameripurjehtijat preppasivat meitä ja kertoivat kokemuksistaan Atlantin ylityksiltä. Keskityimme tuona aikana myös turvallisuus- ja tiimiharjoituksiin maalla ja merellä sekä rahoituksen etsintään. Ulkopuolista taloudellista tukea tarvittiin. Hyvää ja halpaa venevaihtoehtoa ei ole. Rahoituksen hankkiminen oli meille uusi laji. Mentiin kantapään kautta ja törmäiltiin karikkoihin, mutta periksi ei annettu. Talous saatiin kuntoon.
Veneen löytymisen jälkeen päämäärä kirkastui huomattavasti. Järjestelmällinen valmistautuminen täsmentyi. Aloitettiin ilta- ja viikonloppukoulutukset. Lajeina olivat kovankelinpurjehdus, vuorovedet ja virrat, veneen varustaminen ja sään seuranta ja ennustaminen. Turvallisuuskoulutuksista olivat ohjelmassa turvavälineet veneessä, niiden käyttäminen eli miten toimin, että mereen ei jouduta, eikä tulipaloa synny, merestä pelastaminen ja pelastautuminen, venepalon ehkäiseminen ja sammuttaminen. Kaikki edellä olevat treenit olivat jo aikoinaan tehty, mutta nyt ne kerrattiin ja hiottiin teoriassa ja käytännössä niin, että ne ovat jokaisen takaraivossa. Tilanteen sattuessa, jokainen tiesi, miten toimitaan ja mikä on kenenkin rooli.
Veneeseen päästiin tutustumaan kunnolla vasta puolivuotta ennen lähtöä. Telakalla tuli tutuksi vedenalaiset rakenteet ja riki. Finnboatin kuntotarkastajan kävi vielä tsekkaamassa veneen ja rikin ennen vesille laskua. Hyvä tulos, joten vauhdilla mentiin eteenpäin. Veneen saimme veteen ja haltuun kesäkuun alusta, josta alkoikin mielenkiintoinen vaihe. Alus oli varusteltu varustamon toimesta ARC –kisan vaatimusten mukaisesti, mutta säätöä riitti vielä.
Kesän ajan seilattiin eri kokoonpanoilla gastien kanssa pitkin Itämerta ja Suomenlahtea erilaisissa keleissä. Tuolloin tultiin tutuksi veneen ominaisuuksien ja myös mahdollisten ongelmien kanssa. Varautuminen ja ennakoiminen sekä ongelmien ratkaisukyvyt kehittyivät koko ajan. Siirtopurjehdus Las Palmasiin oli viimeinen testi veneen toimivuudesta ja antoi varmuutta tulevaan Atlantin ylitykseen.
Viimeinen turvallisuuteen liittyvä katsastus tehtiin Las Palmasissa ARC –organisaation toimesta. Pientä fiksausta löytyi. Ämpärit piti olla vankkoja, jotka toimivat joka tilanteessa, marjaämpärit eivät kelvanneet. Turvaliinat olivat vain kahdella lukolla, myös kolmas lukko piti olla, jolla liina on kiinni liiveissä, lifeslingan valo puuttui. No ei muuta kuin kauppaan. Ja uusi tarkastus. Hyväksytty.
Las Palmasissa tehtiin myös viimeinen huolto veneeseen. Koneen, hydrauliikan sekä vedentekokoneen toiminta varmistettiin, samoin elektroniikan. Pohja sukellettiin ja pestiin, samalla vaihdettiin sinkkirengas potkuriin. Rikimies kävi tarkastamassa rikimme ja tutkaheijastin mastolla sai lisätuen. Tarkastettiin kaikki köydet sekä kannella kulkeva elämänlanka, tankattiin diesel ja vesi. Päivittäiset tarkistuslistat olivat tehty jo aikaisemmin, mutta niitä vielä paranneltiin. Kannen ja rikin plokit ja kaikki kiinnitykset merkattiin värillisellä nippusiteellä ja mustalla teipillä. Samaan aikaan juostiin turvallisuus-, sää- , riki- ja reitinvalintaan liittyvillä luennoilla.
Ruokajutut kuuluvat myös turvalliseen veneilyyn. Energiat on oltava kohdallaan. Ruokaryhmä juoksi kaupassa suunnitellun listan mukaan ja myös ruokahuoltoon liittyvä luento oli heidän työlistallaan. Hedelmien pesu laiturilla, ruokatavaroiden ja vesien sijoittelu olikin sitten oma haasteensa.
Satelliittiyhteys oli oleellinen asia turvallisuuteen liittyen. Sen kautta saatiin sääinfoa ja muuta infoa ARC -organisaatiolta päivittäin. Sen avulla pidettiin myös yhteyttä maihin. Sitä testattiin ja testattiin ja homma toimi.
Hurja oppimisen polku on nyt jo tehty, mutta vielä on edessä monta mutkaa ennen kuin vene on takaisin Suomessa. Oliko tämä täydellinen projekti? Edelleenkin olen sitä mieltä, että oli. Aina on kuitenkin vara parantaa. Tämä lajin harrastajana ei ole koskaan valmis, aina on kehitettävää. Vanha sanonta, harjoitus tekee mestarin, pitää paikkansa tässäkin.
Kiitokset kuitenkin jo tässä vaiheessa kaikille tukijoille, preppaajille, kouluttajille, gasteille, ystäville ja läheisille! Ja tietysti kaikille seuraajillemme sosiaalisessa mediassa! Kaikkien teidän kannustus ja tuki on meille edelleenkin tärkeä.
Yhdessä olemme enemmän, yhdessä saavutamme enemmän.
Kirjoittaja Raija
Kippari ja projektin vetäjä