Jo pari päivää aikaisemmin alkoi haikeus. Päättymässä oli tähtien katselu ja aaltojen ihailu. Ääretön horisontti, vaalean keltaiset auringon nousut ja laskut, Venus, Orion, kuu, delfiinit, lentokalat ja jostain yllättäen ilmestyvät linnut.
Toisaalta olisi kivaa, että kohta ei enää tarvitsisi skarpata sisällä ihmisten ja tavaroiden pystyssä ja paikoillaan pysymistä.
Viimeisenä yönä kuu poistui puolen yön jälkeen ja antoi pimeyteen tilaa Karibian saarten kaukana loimottaville valoille.
Maan lähestyminen sai myös aikaan korkeamman ja terävämmän aallokon. Saint Lucian ja Martiniquen välisessä salmessa purjehdus oli yhtäkkiä hyvin erilaista. Enteitä siitä, että jokin muuttuu.
Viimeiset mailit purjehdittiin kryssihalssilla. Nouseeko maaliin? Säpinää lällyttelyn jälkeen.
Ja sitten: 19 päivää, 22 tuntia ja 8 sekuntia. Kolmiviikkoinen keinutus on loppunut. Kädessä on rommipaukku.
Maalissa olo on tyhjä ja täysi samanaikaisesti. Täysi kaikesta koetusta, eletyistä meripäivistä ja yhdessä tekemisestä. Tyhjä ajatuksesta, että tässäkö tämä oli, nytkö tämä loppui.
Maalissa ajantaju tasaantuu. Ei enää kolmen tunnin vahtivuoroja. Ei tunnetta siitä, että päivässä herää kolme kertaa tai että kolmen päivän vahtivuorokierto muodostaa yhden, jonkin, mistä tulee vähän niin kuin päivä.
Maalissa työ jatkuu. Siivotaan, korjataan ja huolletaan. Venettä ja ihmisiä.
Onnellinen, väsynyt ja vähän hämmentynyt olo, että mitäs nyt? Kahden vuoden ponnistus on saatu päätökseen. Maalissa jokin loppuu, että jotain voisi taas alkaa. Hetken hengähdys on ihan paikallaan.
Perille päästessä oli myös hienoa huomata, että jos tällä ekstreme-kokemuksella oli hakemassa rajojaan, niin ne ei vielä tulleet vastaan.
Maarit, Meri, Paula, Petra, Pia, Raija, Sari ja Tina