Ensimmäisen vaiheen loppukiri menossa. Muistilistoja on pöytä pullollaan. Närästää. Puhelin piippaa koko ajan. Viestit sinkoilevat tiimin sisällä ja tukijoiden kesken. Päivien tunnit eivät meinaa riittää. Asialista on vielä pitkä, onneksi kuitenkin lyhenee koko ajan. Silti stressin poikanen painaa päälle. Asioita ei tee helpommaksi se, että kotiplantaasini on Forssan maalaismaisemissa, josta on veneelle ja tarvikeliikkeisiin parin tunnin ajomatka.
Astioiden vaihtaminen posliinista kestävämpiin on menossa, Furlexin rullan köyden uusiminen jäi viime tippaan, öljyt ja suodatin vaihtuivat lennossa. Tätä luetteloa riittää, ostettavaa ja fiksattavaa. Vessojen pöntötkin vaihdettiin viime hetkillä. Niihin hienoihin posliinisiin ei olisi saanut varaosia. MOB -poiju on, mutta millä sen saa kiinni kaiteeseen niin, että on helppo irrottaa tarpeen tullen. Plotterin karttakortitkin lähtivät vasta eilen tilaukseen. Plokeja tarvitaan lisää, 3.reivin köysi puuttuu, spinnun skuutit ovat liian lyhyet ja knaapeja on vielä saatava lisää kannelle. Aurinkopaneeli on just hankittu ja vielä asentamatta. Satelliittilähetin on, mutta ei se yksin riitä. Softaa ja yhteys PC:hen olisi ihan kiva juttu. Savantumin Kotiaho huudettiin apuun ja homma hoituu. Veneen paperinen englanninkielinen rekisteriote lähti just tilaukseen, sillä muoviläpyskällä, jota pitää tihrustella suurennuslasin kanssa, ei ehkä ole uskottavuutta viranomaisten kanssa asioidessa. Trafille iso kiitos, tunnin kuluttua paperi oli sähköpostissa ja lähetetty myös postissa alkuperäinen versio. Kuka sanoo, että kestää pari viikkoa? Eilen Forssan K-Raudan naispuolinen asiantuntija sai myytyä minulle Makitan katkaisulaikan lisukkeineen, toivottavasti sitä ei tarvita. Turvaliinatkin saatiin vihdoinkin Sailtechista, joku tehtaan toimitusongelma oli koko kesän päällä.
Onneksi tiimissämme on yhdeksän seilorinaista, töitä on voinut jakaa ja on jaettukin. Mutta miksi kaikki jäi viime tippaan? Vaikka tämä hanke on meille tuiki tärkeä, niin siinä sivussa on se normielämä ja sen mukanaan tuomat ilot ja surut. Olemmehan mimmejä, mammoja ja yksi mummelikin mukana. On ollut rippijuhlia, häitä, lastenlasten syntymiä, koulun juhlia, Barbie – näyttelyitä, synttäreitä ja mökkeilyä perheen kanssa ja muita tärkeitä kaiken muun edelle meneviä juttuja. Myös surullisia asioita on sattunut matkan varrelle. Niin kuin elämässä yleensä surut ja ilot kulkevat käsi kädessä tai peräkanaa, milloin mitenkin. Eivät ne kysy aikaa eikä paikkaa, ne tulevat ja menevät. Yhteinen tavoitteemme, yhdessä tekemisen ilo, tukijoidemme ja yhteistyökumppaneiden panostus ja kannustus ovat kuitenkin kantaneet kaikkien myrskyjen keskellä eteenpäin. Kartalla ollaan ja suunta on edelleen selvä. Maali lähestyy, vaikka sinne on vielä matkaa lähes 6 000 mailia eli melkein 12 000 kilometriä.
Kesän gastipurjehduksia tehtiin seuramme jäsenten kanssa pitkin ja poikin Itämerta ja Suomenlahtea. Vene on otettu haltuun, ongelmia ratkottu, puutteita kirjattu ja ilon sekä onnistumisen tunteita koettu. Siirtopurjehduksen legit ovat täyttyneet kokeneista tukijäsenistä. Vene, riki, purjeet ja turvallisuusasiat on saatu fiksattua lähtökuntoon. Kiireet helpottavat hetkeksi, kun vene purjehditaan Hankoon ja siitä eteenpäin. Vai helpottaako?
Lajin konkarit ovat lohdutelleet, että kiire kuulemma tulee joka tapauksessa. Joten mitäpä siitä. Huisketta riittää, hommat etenee ja lähtö lähestyy. ARC – organisaatio huutelee puuttuvia security -tietoja. Ehkä ensi viikolla saan ne lähtemään. Tai siis on saatava lähtemään. Valtava työ on tehty, mutta yhtä iso taitaa olla edessä tai oikeastaan nyt ollaan pääsemässä vasta asiaan. Hymy on herkässä. Las Palmas alkaa jo näkyä, ainakin unissa. St Luciasta vasta haaveillaan, mutta sekin on muuttumassa todeksi. Hyvä meidän tiimi ja kaikki tukijoukot, etappi yksi on kohta saavutettu!
Kirjoittanut kippari Raija