Martinique – Dominica – Guadeloupe
Upeita maisemia, kuumia ja kosteita aurinkoisia päiviä, lämpimiä vesiä, vaihtelevia tuulia ja mieleenpainuvia muistoja.
Olin lähdössä tammikuun 30 päivä Karibialle Ocean Ladies vene s/y Carissalle kahdelle legille päällystöön. Pikkasen jännitti, sillä oli edellisen kerran seilannut Carissalla kesällä 2021, jonka jälkeen vene on purjehtinut Euroopan vesiltä Las Palmasiin ja sieltä Atlantin yli ja Karbiallakin jo 1,5 kuukautta. Missä kunnossa vene olisi ja miten nopeasti Carissalla purjehtiminen ja sen muut ominaisuudet palautuisivat mieleeni.
Sunnuntaina lähtöpäivän aamuherätys kotona klo 4. Talven lumikaaos oli alkanut ja lunta oli yön aikana tullut 30 cm. Aamulento Pariisiin lähti lumisateen vuoksi tunnin myöhässä. Onneksi matkaseurana oli Pirjo, yksi Carissan kippareista, jonka kanssa oltiin varattu vierekkäiset paikat perille asti. Pariisissa koneen vaihto ja matka jatkui täpötäydessä koneessa kohti Martiniquen pääkaupunkia Fort de Francea. Lento oli pitkä, 8 tuntia, 2 ateriaa, 1 leffa, Pirjon kanssa rupattelua ja tosi vähän unta. Viihdetarjonta pitkän matkan lennoilla on todella kattava, mutta itse olin enemmän kiinnostunut mind fullness tarjonnasta sekä lennon etenemisen seuraamisesta kartalla ja varsinkin livenä lähestyttäessä Fort de Francen lentokenttää. Koneen etukamera välitti kuvaa lähestyvästä kiitoradasta, joka ylhäältä katsottaessa näytti yllättävän lyhyeltä. Mitä lähemmäs kiitorata tuli sitä pelottavammalta laskeutuminen näytti. Lopulta laitoin kameran ja silmät kiinni. Laskeuduimme pehmeästi Martiniquelle paikallista aikaa klo 17.50 ja Suomen aikaa 23.50. Mikä lämpö ja kosteus ja pimenevä ilta meitä olikaan vastassa.
Martinique on Ranskan merentakainen departementti ja hallintoalue Karibianmerellä. Saari on noin 80 kilometriä pitkä ja 35 kilometriä leveä. Koska Martinique kuuluu Ranskaan, se on osa Euroopan Unionia ja euroaluetta. Näin ollen matkavalmistelutkin olivat kohtuullisen helpot eli saarelle pääsemiseksi riitti 24 tuntia ennen Pariisista lähtevää lentoa saatu negatiivinen antigen testitulos sekä koronapassi. Latasin kyseiset dokumentit Air Francen sivuille ja liikkuminen lennoille oli sen jälkeen helppoa.
Fort de Francen lentokentällä meitä vastassa oli edellisen legin kippari Elinan järjestämä taksi, jolla hurautimme saaren eteläkärkeen Marina Le Mariniin, jossa vene oli huolto- ja gastienvaihto laiturissa. Veneellä meitä odottivat Elina ja edelliseltä legiltä jatkanut Päivi. Kerrattiin kuulumiset puolin ja toisin skumpan, patongin ja juustojen ääressä. Sen jälkeen olikin ihana päästä keulapiikin punkkaan nukkumaan.
Ensimmäinen aamu Le Marinin satamassa valkeni kuumana ja kosteana. Miten aurinko voikin paahtaa niin kuumana. Päivä käytettiin matkasta toipumiseen, pieniin huoltotöihin sisällä ja ulkona sekä ruokavarastojen täydentämiseen. Carissan painava isopurje oli ollut huollossa ja sen paikalleen laittaminen reiveineen (3 kpl) oli neljään naiseen aikamoinen operaatio. Paikoilleen purje saatiin ja reiviköydetkin menivät oikein ja kerralla. Tämän operaation jälkeen hiki virtasi ja suihku oli paikallaan. Päivän päätteeksi todettiin, että sekä vene ja sen naisisto ovat valmiit irroittamaan seuraavana aamuna köydet laiturista.
Reittisuunnitelmana oli pari pysähdystä Martiniquella ja sitten Dominican ohi pysähtymättä Guadeloupelle. Vallitseva tuulen suunta on idästä/koillisesta ja tuulen voimakkuus vaihtelee heikosta koviin tuuliin ja tuulenpuuskiin. Myös aallon korkeus on maltillista saarten länsi- eli Karibianmeren puolella purjehdittaessa. Saarten välisissä ”aukoissa” sekä tuulen voimakkuus että aallokko yllättää. Usein lähdimme liikkeelle lahden poukamista täysillä purjeilla, joita jouduimme reivaamaan avomerelle tultaessa. Varsinkin saarten väliset ”aukot”, joissa tuuli ja aallokko tulevat koko Atlantin voimalla sivusta, edellytti usein kakkosreiviä isossa ja pienehköä kolmoita keulapurjeessa. Carissa eteni näissä tuulissa todella kauniisti noin 7-8 kn matkavauhdilla, parhaimillaan surffailimme 9-11 kn vauhdilla.
Martiniquen saarella pysähdyimme suunnitelman mukaisesti kahdella lahdella; Grande Anse d’Arlet ja Saint-Pierre. Ensimmäinen oli pieni, yhden rantaraitin lomakylä ja toinen huomattavasti suurempi satamakaupunki, jonka viereinen tulivuori oli tuhonnut lahdella olleine aluksineen 8.5.1902. Tästä traagisesta tuhosta kaupungissa oli mittava määrä muistomerkkejä.
Koska olimme siirtymässä Martiniquelta Guadeloupelle, niin kirjautumisprotokollan mukaan kirjauduimme Saint-Pierressä ulos Martiniquelta. Alkuperäinen tarkoituksemme oli purjehtia yön yli itsenäisen saarivaltion Dominican ohi, koska sinne maihin meneminen edellyttäisi negatiivista PCR-testitulosta. Päätimme kuitenkin etsiä Dominicalta sopivaa lahden poukamaa, johon jäisimme yöksi ankkuriin ilman maihinnousua.
Dominican saari on 47 kilometriä pitkä, ja sen suurin leveys on 26 kilometriä. Saari on sademetsää ja viidakkoa ja mereltä katsottuna melko asumattoman ja karun ja jylhän näköinen. Pääkaupunki Roseau näytti pienhköltä kaupungilta vaikka siellä kuulemma myös lentokenttä on. Kivoja ankkurilahtia ei länsirannikolla juurikaan ole. Saaren pohjoispäässä oleva Portsmouthin lahden poukama näytti sopivalta pysähdyspaikalta ja ehdimme kiinittäytyä poijuun juuri ja juuri ennen pimeän tuloa, joka tulee noin klo 18.30. Poijuun kiinnittyessä viereemme souti mies, joka esittäytyi Elvikseksi. Hän tarjosi apuaan niin kiinnittäytymisessä kuin PCR-testauksessa, joita hänen serkkunsa kuulemma tekee. Kieltäydyimme tarjouksesta, sillä olimme kuulleet, että ensimmäiset paikalle saapuvat auttajat ottavat rahat ja seuraavat auttajat ovat niitä oikeita auttajia. Seuraavia auttajia ei näkynyt, mutta ei myöskään Elvistä seuraavana aamuna lupauksestaan huolimatta. Pitkän ja upean purjehduspäivän kruunasi Dominican rannikolla näkemämme valas. Ensin näkyi suihku, sitten selkä ja lopuksi evä, kun valas sukelsi. Iltaa vietimme veneessä hyvän ruuan ja muutaman rum punchin voimin.
Lähes joka kylässä kukko kiekuu aamuisin. Niin Portsmouthissakin. Öisin myös sataa usein. Niin satoi Portsmouthissakin. Sateet ovat onneksi nopeita, lyhyitä kuuroja ja hetken päästä aurinko ja tuuli kuivaavat sateen jäljet. Aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa seuraavaan etappiimme Ranskalle kuuluvaan Guadeloupeen, johon kuuluu kuusi asuttua saarta ja useita pieniä asumattomia saaria. Pääosa Guadeloupesta kuuluu Basse-Terren ja Grande-Terren kaksoissaareen. Kaksoissaaret ovat varsin erilaisia. Basse-Terren saarta halkoo vuorijonot, joiden korkein kohta on 1 467 metrin korkuinen tulivuori Soufrière. Grande-Terre on puolestaan matala saari. Kaksoissaaren kaakkoispuolella on Marie-Galante, itäpuolella La Désirade ja eteläpuolella Îles des Saintesin saariryhmä, jonne Dominican Portsmouthista on noin 20 NM matka. Taas kerran päivän purjehdus alkoi maltillisella tuulella, mutta saarten välissä reivattiin. Saavuimme hyvissä ajoin iltapäivällä Terre de Haut saaren poukamaan / satamaan ja löysimme viimeisen vapaan poijun ja saimme se vielä ensi yrittämällä kiinni.
Lahden poukamissa on usein jokunen määrä poijuja, joihin voi kiinnittyä ankkuroinnin sijaan. Mikäli haluaa saada poijun, on poukamaan saavuttava hyvissä ajoin iltapäivällä. Monesti ajattelimme, että olemme seuraavassa määränpäässä hyvissä ajoin huomataksemme, että kaikki poijut olivat jo varattu. Poijuja on kaikenlaisia, niihin kiinnittäydytään päällä olevaan koukkuun tai otetaan keksillä poijun alta köysi, jonka läpi omat keulaköydet vedetään tai otetaan keksillä pienempi poiju, jolla isopmpi poiju vedetään ylös ja sen läpi vedetään omat keulaköydet. Jokaisessa poukamassa kiinittyminen oli erilainen ja aika haastavakin. Itse tykkäsin ankkuroinnista enemmän.
Vietimme Terre de Hautessa pari päivää. Saari on turistiystävällinen monine hotelleineen, bungaloweineen, ravintoloineen ja baareineen. Saarella on myös aktiivinen satama, jonne lauttamatkustajat saapuvat muualta Guadeloupelta. Miinuspuolena edellisiin paikkoihin verrattuna oli saaren olematon nettiyhteys. Netti toimi ja ei toiminut. Pääsääntöisesti ei toiminut. Onneksi rannan ravintoiloissa ja baareissa oli wifit, joihin pystyi liittymään, kun oli tärkeää sanottavaa someen
Terre de Hautissa kävimme ensimmäistä kertaa ravintolassa illallisella ja muutaman kerran parin päivän aikana myös Pina Coladalla rannan baareissa. Koronapassia kysyttiin jokaisessa ravintolassa/baarissa, jotka saivat olla auki klo 20 asti. Myöhemmin kuulimme, että saarilla oli myös ulkonaliikkumiskielto voimassa klo 22-05 välisenä aikana. Tätä emme huomanneet, sillä olimme veneellä takaisin yleensä jo ravintoloiden sulkeutumisen aikaan. Mielestäni Terre de Haut oli täydellinen lomapaikka paitsi ettei lauttarannan läheisyydessä tehnyt mieli uida eikä snorklata. Tosin siellä ei varmasti olisi snorklatessa ollut mitään nähtävääkään.
Joten lähdimme snorklaamaan Ilets Pigeonille (kaksi saarta) Basse Terren länsirannalle. Ilets Pigeon saaret tunnetaan Jacques Cousteaun vedenalaisena luonnosuojelualueena ja ne ovat osa Guadeloupen saariston kansallispuistoa. Ankkuroimme saaria vastapäisen Malendure lahden poukamaan ja lähdimme rantaan selvittämään snorklausretkeä saarille. Teimme varauksen seuraavalle aamulle, mutta illalla nousseen ja aamulla jatkuvan myrskyn johdosta jouduimme perumaan retken. Illalla ennen myrskyn nousua kävimme rum puncheilla rannan ainoassa kuppilassa, jossa rummut ja laulu raikui kovaäänisesti ilta kahdeksaan asti. Yöllä koko naisisto valvoi ankkurinpitoa. Meillä piti, monella muulla ei. Onneksi mitään vaaratilannetta ei yön pimeydessä sentään syntynyt.
Mönkään menneen snorklausreissun haavoja hiveli seuraava poijupaikkamme Phare de Vieux Fort – vanha majakka Basse Terren saaren eteläkärjessä. Rannalla oli kalastajien kalatori ja hiekkapoukama snorklaajia varten. Kaiken kaikkiaan täällä oli upeat maisemat niin rannalta merelle kuin meren pinnalta pohjaan asti.
Ensimmäisen legin viimeisenä aamuna lähdimme aamutuimaan kohti Guadeloupen pääkaupungin Point-a- Pitren Bas-du-Fort Marinaa. Tuuli ja aallokko olivat vastaisia, olimmehan niin sanotussa saarten välisessä ”aukossa” ja suuntana koillinen. Luovimme reivatuilla purjeilla koneen avustamana 7 tuntia noin 25 NM matkaa. Kiire oli, koska uusia gasteja oli tulossa ja edellisiä lähdössä samana iltana.
Bas-du-Fortin satama on valtava. Siellä on noin 1000 venepaikkaa kymmenissä laitureissa. Satamaan ja laituripaikkaan ohjaus tapahtuu satamahenkilön avustamana. Satamakonttoriin ilmoitetaan tulosta ja varatusta paikasta, jonka jälkeen avustaja pienellä moottoriveneellä ohjaa varattuun paikkaan. Avustajalle annetaan poijuköysi, jonka hän sitoo paalusolmulla poijuun. Vastaavasti pois lähdettäessä avustaja tulee irrottamaan paalusolmun poijusta, sitoo köyden moottoriveneeseensä ja vetää veneen ulos laituripaikasta. Helppoa kipparille ja miehistölle ja hyvää palvelua kaiken kaikkiaan.
Meille varattu paikka oli ihan satamakonttorin vieressä isojen veneiden laiturissa. Hyvä paikka, josta oli lyhyt matka suihkurakennukseen sekä lähimpään ravintolaan. Ilmassa leijaileva septin haju oli laituripaikan ainoa miinus. Kaikkeen tottuu sanotaan, niin siihen hajuunkin lopulta tottui.
Illan pimetessä nautimme vielä läksiäis PinaColadat ja sen jälkeen olikin aika hyvästellä gastit ja aloittaa valmistautuminen seuraavaan legiin.
Riitta
s/y Carissan toinen perämies
