Hermot menee. Pukkaa työkiirettä, perhettä, parisuhdetta, kysymyksiä ammatillisesta kunnianhimosta, rahahuolia, talviflunssaa, unettomuutta, ajanjakamisongelmaa, riittämättömyyden tunnetta, itsetutkiskelua.
Vanhan roomalainen sananlasku jatkuu: vivere non est necesse. Yksi tulkinta tästä olisi, että vaikka hermot menisi tai pelottaisi tai kyllästyttäisi tai ärsyttäisi tai mitä-ikinä-tahansa-mieleen-tulee kun liikutaan pois mukavuushorisontista, siltä niin auvoisalta ”tää on mulla niin hallussa” -alueelta ja kohdataan haastavia tahi kompleksisia asioita, niin silti.
Purjehdus opettaa muutakin. Tai on ainakin minua opettanut. Esim. ei kannata paukuttaa vastatuuleen: kato kun ei pääse ja purjeet menee rikki. Hyvän kryssikulman löytäminen edellyttää itsensä, olosuhteiden, päämäärän ja veneensä tuntemista. Ja joskus sekään ei riitä tai kannata. Suunnitelmia pitää osata muuttaa.
Mikä tästä elämästä tekee elämää? Mielekkyys, merkityksellisyys ja järkevyys eivät aina mahdu samaan lauseeseen tai ajatukseen. Turvallisuuden tunne, varman päälle ottaminen, tietäminen, oikeassa oleminen ovat ihan relevantteja asioita. Ei ole oikeita ja vääriä vastauksia. Omalla kohdalla on kysymys tunnistamisesta. Tämä on minun kohta, momentum. Ja silti sitä voi epäillä, oikein urakalla.
Ernst Bloch, 1900-luvun taitteen molemminpuolin elänyt saksalainen filosofi, muotoili utopian toivon ilmenemismuodoksi. Utopialta tämä projekti aika ajoin tuntuukin. Mutta ei se mitään. On myös toivo. Ja uskollisuus omille intohimoille ja omalle elämälle. Jostain sellaisesta tässä on kysymys.
Taas sitä mentiin, pois omalta mukavuusalueelta. Pois kiinteältä maaperältä (kirjaimellisesti), kohti kelluvaa ja keikkuvaa kotia. Ihanaa. Ja siis järjetöntä.
Vene on hankittu, osallistumismaksu maksettu. Enää sata ja tuhat juttua mitä pitää säätää, sopia, sorvata, selittää, sietää, suunnata, sekoittaa, saavuttaa, selvittää, sallia, sattua… mitä näitä nyt on. Mennään!
Enemmän ja vähemmän metaforisesti,
Petra,
purjehtija