Purjehduksen ensiaskeleeni otin kouluikäisenä meripartiossa. Tämä tapahtui tosin sisävesillä, Päijänteellä, ja meriseikkailut alkoivat kunnolla vasta muutettuani Helsinkiin opiskelemaan. Sen jälkeen on tullut purjehdittua monenmoisilla merialueilla, muun muassa kaikilla kolmella valtamerellä.
Kotivesillä olen kipparoinut jo lähes 20 vuotta ystävänaisistoa, jolla purjehdimme edelleen joka kesä, ollut voittamassa Helsinki Tallinna Racen Paras Naisisto -pokaalia 3 kertaa ja istunut monen monituiset illat sitlådassa ihaillen upeaa saaristoamme ja sen idyllisiä satamia. Vaikka isot meret ovat huikeita, niin välillä tuntuu, ettei ole meidän saaristomme voittanutta.
Parasta purjehduksessa minulle on vapaudentunne. Se, että voi antaa tuulen viedä ja parhaassa tapauksessa päättää määränpään vasta matkalla. Onnea on, kun purjeet on trimmattu niin hyvin, että vene kulkee kuin itsestään. Parhauteen liittyy myös matkanteon ekologisuus ja hiljaisuus ja tietenkin ympärillä olevat maisemat, olivat ne sitten vastarannatonta aavaa taikka pittoreskiä rannikkomaisemaa.
Jos purjehduksesta pitää jotain ikävää hakemalla hakea, niin minulle se on kansityöskentely kylmässä ja kovassa kelissä, kaatosateessa, liukkaalla kannella kun yrittää saada kohmeesta kangistuneet sormet toimimaan. Silloin saattaa ajoittain tulla mieleen, että onko tässä touhussa mitään järkeä. Mutta yleensä nämä ajatukset häviävät viimeistään siinä vaiheessa kun ne sormet on lämmitetty teemukia vasten.
Silloin kun istutaan iltaa sitlådassa, kerrataan usein sankarillisia purjehdustarinoita. Tässä on minun kohdallani niistä muutamia:
– Uiminen veneen perästä keskellä Atlanttia. Se tunne, kun alla on yli 3 kilometriä vettä ja potentiaalisesti valaita ja muita eksoottisia mereneläviä lähistöllä.
– Lövön sillan alittaminen Kemiönsaaressa. Silmä vääristää joka kerta niin paljon, että näyttää, että metrin alituskorkeutta lyhyempi masto ei voi millään mahtua sillan alta. Pelottavaa.
– Purjehtiminen Golden Gate –sillan alitse hernerokkasumussa. Silloin piti luottaa yksinomaan sähköiseen navigointiin, kun sumu oli nielaissut koko valtavan sillan.
– Konerikko juuri ennen rantautumista Nötön kyläsatamaan. Siinä ei pakilla jarruteltu, vaan tytöt ottivat rantautuvan veneen vastaan käsivoimin ennen kiveen osumista.
– Triesten Barcolana-kisan lähtö. 2 mailin pituiselta lähtölinjalta lähtee 2000 venettä matkaan yhtä aikaa. Kyllä tarvittiin juoksufendareita.
– Tulipalo pentterissä. Saatiin se onneksi sammutettua omin avuin, mutta loppupäivä käytettiinkin sitten jauhesammutinsotkujen siivoamiseen. Yaiks.
Toivottavasti monta mukavaa tarinaa on vielä edessä. Kun ollaan Ocean Ladyjen kanssa merellä, niin ikinä ei ole tylsää. Kaikkea kivaa ja ihanaa tapahtuu aina!
