”Miten Itämeri oikeasti voi?”, on yleisin kysymys, joka minulta kysytään, kun kanssakeskustelija kuulee minun olevan koulutukseltani meribiologi ja työskentelevän valtiolla meriluonnon suojelun parissa. ”Heikosti”, olisi lyhyt mutta tilanteeseen aivan liian yksinkertaistava vastaus. Ainutlaatuinen, pieni ja matala murtovesialtaamme on herkkä kuormitukselle ja muutoksille ympäristössä. Itämeren valuma-alueella elää yli 84 miljoonaa ihmistä, joista valtaosa elää yhdeksän valtion alueella. Itämereen laskee yli 250 jokea, jotka tuovat siihen joka vuosi noin 660 kuutiokilometriä vettä. Vaikutuksemme Itämeren tilaan on kiistaton ja kauaskantoinen. Valuma-alueelta mereen päätyvä ravinnekuorma on johtanut meren rehevöitymiseen, joka on edelleen Itämeren suurin ongelma, vaikka viime vuosikymmeninä kuormitus on saatu puolitettua.
Rehevöityminen on uhka Itämeren monimuotoiselle meriluonnolle, ja se vaivaa myös kaikkia Suomen edustan merialueita. Huolestuttavin tilanne on Suomenlahden ja Saaristomeren rannikkoalueilla. Avomerialueista heikoimmassa kunnossa ovat Suomenlahti, Itämeren pääaltaan pohjoisosa, Ahvenanmeri ja Selkämeri. Suomessa maatalous on merkittävin ravinnekuorman lähde Itämereen. Sen osuus ihmisperäisestä fosforikuormituksesta esimerkiksi vuosina 2008–2012 oli merialueesta riippuen 47–78 %. Lisäksi fosforia ja typpeä päätyy vesistöihin muun muassa haja-asutuksesta, metsätaloudesta ja pistemäisistä kuormituslähteistä kuten jätevedenpuhdistamoista sekä teollisuus- ja kalankasvatuslaitoksista.
Ravinnekuormasta kärsivän Itämeren pahoinvointi näyttäytyy konkreettisesti rantojen äärellä asuville ja merellä liikkuville kansalaisille veden samentumisena ja jokakesäisten sinilevien massakukintoina, jotka haittaavat ja estävät nauttimasta täysipainoisesti vesi- ja rantaelämästä jo ison osan kesäkautta. Itämeren avainlajit rakkohauru (tuttavallisemmin rakkolevä) ja meriajokas kärsivät veden samenemisesta, joka vähentää näille lajeille elintärkeää auringonvaloa syvemmällä vedessä. Avainlajeiksi kutsutaan sellaisia lajeja, jotka pitävät yllä laajempia eliöyhteisöjä ja siten edesauttavat monimuotoisen lajikirjon esiintymistä alueella.
Ravinnekuorma on johtanut myös rantamaisemien umpeenkasvuun, kun ravinnelisäyksestä hyötyvä järviruoko valtaa alaa ja kasvaa umpeen merenlahtia, salmia ja yleisesti rantaviivaa. Samalla vähenevät linnuille ja hyönteisille tärkeät avoimet ranta-alueet. Myös pinnan alla tapahtuu silmin havaittavia muutoksia, kun aiemmin vähäkasviset merenpohjat muuttuvat esimerkiksi ärviä-vesikasvien valtaamiksi viidakoiksi. Niiden keskellä veneellä liikkuminenkin voi olla vaikeaa, kun tiheä vesikasvimatto tukkii moottorin vedenoton ja kietoutuu solmuksi potkurin ympärille. Ravinnekuormitus suosii myös yksivuotisten rihmalevien kasvua. Rihmalevien määrä Itämeressä on rehevöitymisen myötä kolminkertaistunut. Rihmalevämassa tukahduttaa alleen arvokkaita elinympäristöjä kuten meriajokkaan muodostamia vedenalaisia niittyjä ja rakkohaurun muodostamia pinnanalaisia metsiä. Itämeren pohjaeläimet puolestaan kärsivät merenpohjien happikadosta, jota rehevöityminen ylläpitää.
Rehevöitymisen lisäksi Itämeren herkkää luontoa uhkaavat meriliikenne öljy- ja kemikaalikuljetuksineen, mikromuovit, meren roskaantuminen sekä erilaiset haitalliset aineet ja ympäristömyrkyt. Tämän kaiken yllä roikkuu vielä ilmastonmuutoksen synkkä varjo, jonka kaikkia vaikutuksia ei vielä edes tunneta. Suomessa ilmastonmuutos vähentää ainakin Etelä-Suomessa jäätalvien määrää ja lumipeitettä sekä lisää talviaikaista sadantaa, mitkä kaikki kasvattavat valuma-alueilta tulevaa kuormaa mereen entisestään.
Synkät ovat pilvet Itämeren yllä. Onneksi pilvillä kuitenkin on hopeareunus. Suomi on osana EU:n meriympäristöpolitiikan puitedirektiivin toimeenpanoa laatinut kansallisen merenhoitosuunnitelman, jonka tavoitteena on meren hyvän tilan saavuttaminen. Hyvä tila on saavuttamatta, mutta merenhoidon toiminta on jatkuvaa; suunnitelmia päivitetään ja niiden etenemistä seurataan. Meillä on hyvät lähtökohdat parantaa meremme tilaa, sillä Suomen pinnanalainen rannikkoluonto on maailmanlaajuisestikin vertailtuna hyvin kattavasti kartoitettu reilun viidentoista vuoden intensiivisen kartoitusurakan jälkeen – meillä on hyvä käsitys, mitä pinnan alta löytyy, mitä lajeja ja luontotyyppejä rannikollamme esiintyy ja missä lajikirjoltaan arvokkaita alueita esiintyy. Ilman tätä tietopohjaa on vaikea ryhtyä toimenpiteisiin ja suojelemaan ainutlaatuista meriluontoa. Olen töissäni nähnyt pinnan alla lohduttomia, bakteerimaton peittämiä hapettomia pohjia mutta toistuvasti myös kuvankauniita vedenalaisia maisemia, joissa loistavat levien ja vesikasvien vihreän, punaisen ja ruskean eri värisävyt kuin hienoimmissa maalauksissa. Jälkimmäisten säilyttämisen eteen kannattaa ponnistella edelleen!
Pistekuormitus on Suomen merialueilla vähentynyt huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta hajakuormituksessa ei ole tapahtunut oleellista muutosta vesiensuojelutoimista huolimatta. Vuosittainen typpikuorma on vähentynyt keskimäärin noin 5 000 tonnia ja fosforikuorma noin 300 tonnia ajanjaksolla 1997–2012, vaikka tulokset vaihtelevat paljon merialueittain, ja meren pohjiin kertynyt fosforikuorma pitää sisäistä kuormitusta vielä pitkään yllä. Kansainvälisellä yhteistyöllä on saatu näkyviä tuloksia, esimerkiksi kenttätöissä olemme omin silmin havainneet parantuneen näkösyvyyden pinnan alla Suomenlahdella heti seuraavana kesänä, kun lannoitetehdas Fosforitin fosforivuoto saatiin selville ja tukittua Venäjän Kingiseppissä. Kotimaassa maatalouden ravinnehuuhtoumaa on ryhdytty vähentämään peltojen kipsikäsittelyllä sekä maa- ja metsätalouden vesiensuojelun toimenpiteillä – kohde ja toimenpide kerrallaan saamme tilannetta paremmaksi.
Meriluonnon suojelussa on otettu isoja harppauksia eteenpäin, kun käyntiin on saatu meriluontoon kohdistuvat kunnostustoimenpiteet. Suomessa on viime vuosina esimerkiksi kunnostettu fladoja, jotka ovat erityisen tärkeitä kutualueita kaloille ja ennallistettu pinnanalaista luontoa istuttamalla vedenalaisia niittyjä muodostavaa meriajokasta sellaisille alueille, joista se on ravinnekuormituksen tai esimerkiksi ruoppausten myötä kadonnut. Nämä toimenpiteet ovat merkittäviä saavutuksia Itämeren suojelun saralla, vaikka paljon riittää vielä tehtävää. Onneksi Itämeren mittaamaton arvo on hyvin tunnistettu, ja pitkäjänteisellä, laajalla yhteistyöllä tuloksia saadaan aikaan. Meistä jokainen voi kantaa oman kortensa kekoon Itämeren suojelemiseksi. Konkreettisia esimerkkejä Itämeri-ystävällisistä valinnoista niin kotona, mökillä, vesillä kuin muutekin arjen toiminnoissa on koottu kattavasti vuonna 2018 Pidä saaristo siistinä ry:n sivustolla julkaistuun, yhä ajankohtaiseen oppaaseen ”Itämeren suojeluvinkit – mitä minä voin tehdä?”. Otetaan yhteiseksi haasteeksi saada mahdollisimman monta ruutua oppaasta rastittua! Linkki julkaisuun
Anna Arnkil
Meribiologi