Kaverit kommentoi ja ittekkin joskus ajattelen. Mut ei ne millään pahalla. Kommentti pitää sisällään hitusen ihailua ja vähän pelkoa. Kaikki me jotain pelätään ja useimmat meistä ihailee, jos joku tekee vaikka pelkää.
Kaikki pelkää jotain, mut onneks me kaikki ei pelätä samoja asioita. Sen takia ryhmä on vahvempi kuin ykskään sen jäsen. Niin se vaan on. Tälläkin kertaa!
Meidänkin projekti pitää sisällään monta pelkoa. Jokainen meistä löytää varmasti oma epämukavuusalueensa ennen kun tuo iso lätäkkö on ylitetty. Minäkin oon omani jo löytäny vaikka vielä ollaan maissa ja useampi teistä ei sitäpaitsi pidä sitä yhtään minään.
Toimitte sen kanssa päivittäin ja niin te ootte tehneet jo monta vuotta. Teillä on homma hanskassa, kun taas mä oon ihan uuden äärellä. En tiedä miten toimia, pelottaa, pitää opetella uutta, ei oo aikaa, en osaa, en haluu eikä mua edes kiinnosta. Onko tuttuja syitä olla ryhtymättä toimeen ja olla ylittämättä mukavuusalueen rajaa?
Mutta…
Entä jos kuitenkin haastaisin itsen? uskaltaisin uutta? innostuisin? Useimmiten se myös palkitsee…
Vähän hirvittää, mut täällä sitä nyt sitte ollaan: somessa, sosiaalisessa mediassa, rinnakkaistodellisuudessa!
Tää on mun eka blogikirjotus EVER ja eka somepäivityskin on vasta noin kuukauden vanha. Ilman tätä projektia en täällä olis, en edes näin pseudonyymillä. Kiitos kaikille avusta ja kannustuksesta. Onneksi tiimi tukee, auttaa ja lämmittää vielä jopa ihan vanhanaikaisestikin. Maarit auttaa lataaman tän jutun meidän sivustolle ja Tiinan kutomat sukat lämmittää varpaita. Kiitos!
Nämä villasukat jalassa uskaltaa varmasti Atlantin yli tai vaikka suoraan someen!
Meri Siili, kansimatruusi