Olen kotoisin Helsingistä ja asunut koko elämäni rannikon tuntumassa merituulia nuuskien. Ammatiltani olen sienisystemaatikko, ja työpaikkani on Luonnontieteellinen keskusmuseo. Tutkimuksen lisäksi olen toiminut monenlaisten tiimien esimiehenä sekä tehnyt erilaisia tietokirjailijan ja toimittajan töitä. Valokuvaus on kulkenut näissä kaikissa tiiviisti mukana.
Minulla on ollut aina paljon haaveita ja tavoitteita. Mukavan usein ne ovat myös toteutuneet. Intohimoisimpiin harrastuksiini ovat kuuluneet erilaiset tanssilajit, kuten steppi, jazz ja irlantilainen tanssi. Valmensin esiintyvää ja kilpailevaa irlantilaistanssiryhmää, mikä oli ehkä yksi vaikeimmista hypyistä kokonaan uuteen rooliin. Treeneissä, esiintymislavoilla, kisoissa — ja satoja esiintymispukuja ompelemassa (lukuisten pizzojen voimalla) vierähti kymmenen mahtavaa vuotta, sivutoimisesti.
Minua pidetään hiljaisena ja viilipyttymäisenä tarkkailijana, mutta sisältä päin olen helposti äärimmilleen innostuva, utelias ja kokeilunhaluinen, ja aina valmis seikkailuihin. Joskus olen joutunut itseäni isomman haasteen eteen, mutta mielestäni vaikeiden asioiden ääressä oppii kaikkein parhaiten. Impulsiivisuus ja uteliaisuus ovat vieneet minut kaikenlaisiin paikkoihin ja tilanteisiin ympäri maailmaa. Näistä kokemuksista olen valtavan onnellinen ja kiitollinen.
Meri on ollut elämässäni mukana jo lapsesta lähtien. Isoisäni rakensi puuveneitä, isä laivoja. Lapsuudenkodissa Tapiolassa oli piirustuspöytä, jolla syntyi laivojen pohjapiirroksia — ja välillä palapelejä. Viivoittimet, harpit ja laivapiirroksiin tarvittavat sabluunat olivat minulle jännittäviä. Venettä meidän perheellämme ei ollut. Isä vei meidät kuitenkin aina Helsingin telakalle katsomaan luovutusta lähellä olevia risteilyaluksia, ihmettelemään niiden ylellisiä sisustuksia. Haaveilin kaukaisista sinisistä meristä, joille nuo laivat olivat ihan pian lähdössä. Eikä suuresti ihailemani Jacques Cousteaun seikkailuista jäänyt yksikään katsomatta!
Purjelautailu tempaisi minut mukaansa 80-luvulla, kiinnostavinta siinä oli purjeen tarkka hallinta ja vauhti. Kotivesien lisäksi lautailin myös Kanarialla ja Karibialla. Vuonna 1994 kävin Sinipurjehtija- ja Naisistokurssit. Pitkäkestoiseksi ja edelleen jatkuvaksi rakkaaksi traditioksi muodostuivat jokakesäiset purjehdukset lähimpien ystävieni kanssa. Saaristosta ja sen sileistä, lämpöisistä kallioista tuli sielunmaisemani. Karttanavigointi ja erilaisten väylien tutkiminen kiinnosti; saaria riitti loputtomasti uusien rantautumispaikkojen etsimiseen ja löytämiseen. Samalla pääsin myös kokeilemaan erilaisia purjeveneitä. Oman veneen (Helmsman 23) ostin ystäviltäni. Kipparoin sitä viitisen vuotta ja sukelsin moottoreiden, köysien ja kaikenlaisten huoltotöiden maailmaan. Oma vene osui kuitenkin liian kiireisiin vuosiin eikä aikaa sitten lopulta ollut tarpeeksi sen ylläpitoon. Jouduin myymään sen haikein mielin pois. Merelle teki silti aina mieli.
Lämpöisenä kesäpäivänä 2018 istuin Kaivopuiston rantamuurilla katsomassa kun HTR-kavalkadi kulki ohi. Siellä meni myös Carissa Ocean Lady. Tiesin silloisesta ARC-projektista, joten osasin odottaa Carissaa. Tuo kesäinen hetki oli omassa päässäni jättiläismäinen ahaa-elämys — olin vähällä pakahtua siihen, että en ollut mukana, vaan siinä rantamuurilla nököttämässä. Eipä siinä jäänyt paljoa vaihtoehtoja eli tuumasta toimeen sitten.
Osallistuin useille Ocean Lady -purjehduksille Carissalla vuonna 2019. Olin liikkunut Karibialla katamaraanilla ja muilla tavoin ennenkin, mutta nyt pääsin purjehtimaan. Englannin kanaali ja vauhdikkaat legit yli Suomenlahden olivat lopullinen koukku kohti uutta. Huomasin nauttivani aallokosta, ja vauhdin optimointi alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Yhtäkkiä huomasin olevani täysillä mukana rakentamassa uutta purjehdusprojektia ja kihisin innostuksesta. Pian löysin itseni myös opiskelemasta vuorovesiä päällikkötutkintoa varten. Lisäksi oli kiinnostavaa ja itselle luontevaakin ryhtyä suunnittelemaan mitä voisimme tehdä oman Itämeremme hyväksi, koska sen tila on surettanut minua jo pitkään. Uusi yhteisö on siis tuonut elämään paljon uutta, ja samalla olen löytänyt tilaa omien taitojen kertaamiseen ja kehittämiseen. On mielestäni aina ollut, kuten nytkin, valtavan hienoa olla sellaisen yhteisön jäsen, jossa on mukana erilaisia ja eri-ikäisiä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka kaikki puhaltavat sitkeästi yhteen hiileen, yhteisten tavoitteiden hyväksi.
Tuleva kesä täyttyy siis purjehdustreeneistä ja kisavalmisteluista, tuskin maltan odottaa, niin jännittävää sen on! Lisäksi minulla on tilaisuus kulkea saaristossa jäkäliä kuvaamassa (“työjuttu”). Sitä varten on opittava kuljettamaan pientä, nopeaa moottorivenettä. Viime kesän ensimmäisistä kokeiluista jäi päällimmäiseksi tunne, että vene lentää aallokossa ympäri minä hetkenä hyvänsä. Ei kuulemma lennä. Eikä uppoa. Rohkeasti vain!
Elämässäni on ollut monia vastakohtaisia asioita. Monenlaisia rooleja ja tehtäviä myös. Tapaan sanoa, että “tää on kuin Jekyll ja Hyde”, varmaankin peräisin siitä kun tein päivisin tutkimustyötä ja illan päätteeksi tanssin pubeissa mainostamassa irlantilaista viskiä. Myös siitä, että välillä työmatkat ovat olleet kongressisaleissa istumista, ja joskus taas kalastaja-aluksen ohjaamista Chilen saaristossa tai torakoiden keskellä nukkumista Taiwanin vuorilla — tai ratsastamista ilman satulaa Tulimaan halki ilman ainuttakaan kokemusta hevosista. Erilaisiin tilanteisiin mukautuminen on ollut ajoittain tukalaa, mutta se on aina ollut myös kiinnostavaa ja hauskaa, ja monia hienoja muistoja on kertynyt. Haluan uskoa, että siitä on oppinut myös lisää joustavuutta ja kärsivällisyyttä. Pienet epämukavuudet on tottunut unohtamaan heti, ja suuremmat viimeistään sitten kun lopulta pääsee lämpimään suihkuun!
Soili Stenroos
Ocean Lady
