Ei se mihinkään kadonnut, vaikka niin luulin viime kesänä, kun venettä luovutin. Köydet koilattuna ja tavarat pakaaseissa. Niitä kärrättiin kohti pakua rannassa. Pari viikkoa meni ja taas se lähti lapasesta, tai ei se oikeastaan ainakaan karannut suinpäin siitä lapasesta. Kaikki mitä luovutuksen jälkeen tapahtui, oli minulla ollut hautumassa jossain pääni sisällä ja sitten se vaan pulpahti sieltä. Kaikki tiimissä eivät aiheesta innostuneet, mutta onneksi osa. Elokuussa jo sitten surfattiin pitkin ja poikin Suomenlahtea. Ja osallistuttiin vielä Helsinki Tallinna Race -kisaan gastien kanssa ja kaiken lisäksi hyvällä menestyksellä ja ilon pirskahduksilla. Tuolla piirongin päällä kaksi isoa pystiä loistavat yhtä aurinkoisesti kuin naisistomme veneen kannella kisan jälkeen.
Tässä blogissa on tarinaa lueskeltavaksi siitä hetkestä, kun vene piti luovuttaa. Tuossa vaiheessa uusi hanke jäi hiillokselle oman mieleni sopukoissa. Onnistuneen HTR -viikon jälkeen hiilloksen hehku vain lisääntyi ja syksyn mittaan se leiskahti täyteen loimuun. Nyt se palaa tosi isolla liekillä. Pienin, mutta varmoin askelin kohti isoja ja vielä isompia meriä. Ennen kuin niille isommille on mitään asiaa, maileja ja kokemusta on oltava roimasti enemmän. Niitä kohti. Innokkaita seilorinaisia on nyt kasassa useampaankin ison meren ylitykseen. Kohta pärähtää. Siitä lisää tammikuun aikana. Siirrytään nyt kirjoitelmani kautta puolivuotta taaksepäin, viime kesään.
Luopumisen tuskaa heinäkuussa 2019
Vajaa viikko sitten oli se hetki, kun projektimme yksi konkreettinen asia sai päätöksen. Olimme purjehtineet gastien kanssa veneen Hangosta Viron rannikon kautta perjantaiksi 5.7 paluujuhliin Lyypekin laituriin Kauppatorille ja siitä seuraavana päivänä yhden pysähdyksen taktiikalla Loviisaan.
Maanantaina klo 13 oli vene tyhjennetty ja siivottu tavaroistamme. Yksi veneenomistajista loikkasi kannelle.
No niin, nyt sitten reilu vuosi takana ja olisi se luovutuksen hetki, kuului verkkaisasti veneen keulakannelta.
Kansi oli vielä märkä. Köysivyyhdet oli nostettu kaiteille kuivamaan. Mastolla olevat köydet oli koilattu siistiin järjestykseen. Sitloora oli puunattu. Ruori oli saanut oman sinisen huppunsa, samoin kuin kaikki kannen elektroniikka suojakupunsa. Purje lepäsi viikattuna puomilla ja kohta oman sinisen peittonsa alla. Tuntui, kuin vene olisi laitettu nukkumaan. Teki mieli taputtaa tai silittää se kylkiä, sen kantta.
Hiljainen hetki
Ennen kuin omistaja jatkoi etenemistään kannella. Hän tuijotti kannelle käärittyä dingiä. Tähysi mastoon, kokeili vanttien kireyttä, vinssien toimivuutta. Vaikutti siltä, että ihan vain muodon vuoksi.
Miltäs nyt tuntuu? Tuo kysymys yllätti minut. Ohitin kysymyksen. Laskin edellisenä iltana, että olen ollut tässä paatissa vuoden aikana 186 päivää, eli yli puoli vuotta. Siitä oli tullut osa minua. Hikipisarat nousivat otsalle. Tämä luovutusprosessi on saatava nopeasti ohi, muuten tulee itku.
Omistajan katse kiertelee
Hymy häivähtää hänen kasvoille, vaikka selkeästi yrittää olla tärkeän vakavana. Vaikuttaa tyytyväiseltä. Katsoo turkkilevyjä. Ne kiiltelevät. Turkkilevyt on pilssin pesun jälkeen pyyhitty moneen kertaan baby-pyyhkeillä. Nyt ei naurata, mutta silloin nauratti, kun Soili ja Maren konttasivat pitkin venettä. Hella kiinnostaa. Availee luukkuja, katsoo alustan. Aika tyytyväiseltä näyttää. Sari putsasi sitä ekologisilla ihme aineilla koko eilisen päivän. Kylmäboxi hohtaa puhtauttaan Soilin työn jäljeltä.
Siirrymme tarkastelemaan nyt konehuoneen puolta. Haluan käydä ihan opin vuoksi läpi ne viat, joiden kanssa taistelimme viimeisillä legeillä. Aina ongelman ilmetessä otimme sopimuksen mukaisesti puhelun omistajalle, jonka sai aina puhelimella kiinni. Laturin hihna katkesi pariin otteeseen paluu purjehduksella Portsmouthista Hankoon. Starttimoottori sanoi sopimuksen irti jo Dunkerquyssa, jossa se vaihdettiin varavehkeeseen, joka on nyt paikoillaan. Siitä meni sitten Kielin kanavassa solenoidi. Sen vaihdon jälkeenkin oli jotain ongelmia. Hangossa selvisi kuitenkin, että yksi johto, jota sanotaan herätejohdoksi vai miten se meni, oli irti. Ilo oli aika iso, kun kone pärähti käymään ongelmitta Tinan järkkäämän macgyverin avulla.
Istunnon aika
Sopimuksemme mukaisesti palautamme veneen siinä kunnossa, kun saimme, lukuun ottamassa normaalia kulumista. Kyljet myllytettynä, yksi skraapukin siellä oli. Purjeesta piti ottaa logo pois samoin peräpeilistä ja jotain muuta. Pääsimme sopimukseen näistä aika pian. Kättä päälle. Hyvinhän tämä meni. Yhteistyö toimi.
Veneestä tuli osa minua ja meitä
Menen vielä takakajuuttaan. Siellä oli minun kotipesä. Paaran puolen leveä punkka. Kelien mukaan vyöryin laidasta laitaan. Nukuin jalat menosuuntaan ihan turvallisuussyistä, mutta myös pysyäkseni meripunkan kangaslaitojen sisäpuolella. Olihan tuolla vyörymisellä oma funktionsa. Lepovuorossa nukuin vain ihan pinnallisesti, tiesin koko ajan missä mennään. Ruorin edessä olevan pienen ikkunaluukun kautta kuulin koko ajan, mitä kannella tapahtui. Punkan leveys mahdollisti minua pitämään kaiken maallisen omaisuuden punkan laitojen sisällä. Vaikkakin ne olivat siellä hyrskyn myrskyn, mutta aina tarvittava löytyi. Poistulo sieltä taas oli akrobatiaa. Las Palmasissa sinne kyllä asennettiin tartuntakahva alastulon avuksi. Parit pääedellätulot lentävällä patjalla tuli koettua treeneissä Öölannin vesillä. Henki säilyi, vaikka syöksyin vauhdilla pääedellä päin vastakkaista punkkaa ja siitä sitten kerien veneen keikkumisen tahdissa turkille. Mustelmia riitti, oli kuin olisin turpiin saanut. Kannelle ei tuona yönä ollut asiaa. Oma vika, tai oikeastaan ruorinaisen vika. Jos kippari on lepovuorossa, niin venettä pitää kuljettaa tasaisesti. Vai miten se meni.
Jokainen soppi, nurkka, pilssin lokero on tutkittu kontallaan tai ryömien. On lapottu vettä, etsitty vuotoa, ihmetelty sitä ja tätä. Tavaroita etsittiin koko ajan. Huulirasva ja aurinkolasit olivat aina kateissa. Ilma suojaavaa huulirasvaa ei minulla ollut mitään asiaa kannelle. Elämää nähneet huuleni ovat saaneet tarpeeksi aurinkoa ja reagoivat vahvasti tuulelle ja auringolle samoin kuin kasvojen ihoni. Oikeastaan en saisi olla auringossa ollenkaan. Sanoi ihotautilääkärini. Mutta miten sitä purjehtii sitten? Kaiken maailman kaapuja ja suojia on ollut kasvoilla. Järkyttäviä kuvia on tallennettu kameroille. Ei noitten suojien kanssa pysty olemaan duunissa kannella. Tai minä en ole löytänyt omani näköistä. Etsintä jatkuu.
Vene tuli siis tutuksi
Kaikki se äänet, kilinät ja kolinat ja murinat ja nitinät. Pilssi, josta lapposimme vettä koko kolmeviikkoa Atlantilla, tuli oikein tutuksi. Sen reunalla oli paras tapa olla nöyrästi polvillaan. Lapposimme siksi, että pidimme kirjaa siitä, kuinka paljon vettä pilssiin tuli. Suolavettä, maistelin. Vaikka mitä me sillä tiedolla teimme. Tai teimmehän tietysti, sitä merivettä nimittäin olisi riittänyt, kun taas se makea vesi olisi loppunut jossain vaiheessa. Lokikirjaan merkattiin aina saalis. Klo 5.00 lapottu 30 litraa.
Kun syy veden tuloon löytyi, eli se tuli rungon ihan olemattomasta haavaumasta, tungimme sinne paikkausmassaa, niin paljon kuin purkeista löytyi. Väheni. Senkin jälkeen pumpattiin vettä pois. Lähimpää rantaa oli matkaa yli 1000 mailia. Siis 2000 kilometriä. Otettiin satelliittiyhteys varuilta veneen omistajaan ja hänen tutkittuaan veneen runkoa etänä venekorjaamon kanssa, todettiin, että ei ainakaan köli ole irtoamassa. No ei tietenkään, sehän me tarkastettiin ekana ja tietysti ne läpiviennit. Mitään hätäsuunnitelmaa ei tarvinnut tehdä. Pilssistä tuli oikein läheinen varsinkin Paulalle ja minulle, joiden vuorossa pumppaus tehtiin.
Pilssi toimi myös varastona. Sinne oli säilötty juomavettä joka nurkkaan. Ei ollut veden puutetta Atlantilla. Eikä ollut paluupurjehduksellakaan. Kun teimme veneen luovutustyhjennystä viikko sitten, löysimme veneestä yli 200 litraa pullovettä. Hyvät olivat piilot. Nyt juodaan kotona Martiniquelta ostettua vettä. Ihan hyvää. Ja syödään myös hernekeittoa, joka on seilannut 10 000 mailia pitkin ja poikin maailman meriä. Ei me noilla vesillä hernekeitto syöty, ihan gourmeeta joka päivä tai ainakin melkein.
Aika sekavat on tunteet nyt, kun kirjoitan veneen syvimmästä olemuksesta. Olen vasta päässyt pilssiin. Enkä siitäkään ole kertonut kaikkea. Kun salongista irroitetaan pöytä, päästään syväpilssiin, josta jatkan taas, kun kiireiltäni kerkiän. Siis, jos jaksatte lukea näitä vinkstahtaneen mummun tarinoita. Nyt siirryn tuonne varaston puolelle hiplaamaan veneestä tuotuja köysiä ja karttoja. Levitän varmaa taas tuohon pöydälle ja alan lukemaan samalla lokikirjaa. Haluan elää näitä asioita uudelleen ja uudelleen.
Kirjoitti Raija 15.7.2019